Kotleetti kohtaa Korkeakoululiikunnan

Olen aina ollut pikemminkin kotleettista kuin atleettista sorttia, mutta aloitettuani työskentelyn JAMKOlla elämäni sohvaperunana on tehty hankalaksi. Tarjolla on Korkeakoululiikunnan palvelut sekä JAMKOn kuntosali, ja tunnin viikoittaisesta työajasta voi pyhittää liikunnalle. Lupasin itselleni, että tähän mahdollisuuteen tartun kynsin ja hampain. Korkeakoululiikunta starttasi viime syksynä. Viime viikolla kävin ensimmäistä kertaa sen tarjoamilla ryhmäliikuntatunneilla. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Selaillessani Korkeakoululiikunnan nettisivuilta tuntikuvauksia, oli varaa mistä valita, mutta scrollaus pysähtyi venyttelyn kohdalle. ”Varmasti piece of cake eikä siinä tule edes hiki”, ajattelin kun kaasutin yliopistolle. Koin itseni paremman luokan kansalaiseksi, kun olin saanut itseni työpäivän jälkeen liikkeelle. Näppäränä tyttönä olin selvittänyt nettisivuilta etukäteen mihin yliopistolla voi pysäköidä ja paikka löytyikin melkein Liikunta-rakennuksen oven edestä. Olen toki kuullut hyötyliikunnasta, mutta jostainhan se on aloitettava.

Pukuhuoneessa äimistelin kaapeista puuttuvia lukkoja. Vastapäätä voimistelusaliin ja rytmiikkasaliin vieviä portaita bongasin lukolliset kaapit, jotka toimivat euron kolikolla. Siinä käteisen puutetta puhistessani, paikalle virtasi väkeä, joilla oli samanlaiset jumppamatot ja kepit. Mistä niitä oikein tulee, ja miksei missään ole ilmoitettu, että tänne tarvitsee jotain välineitä? Hetken kiristeltyäni, kysyin muutamalta opiskelijalta asiasta. Minulle neuvottiin ystävällisesti tie välinevarastoon ja sain tietää, että ohjaaja jättää ohjeistuksen ilmoitustaululle välinevaraston ulkopuolelle. Pulssini laski hieman, ja olin kovin kiitollinen ihmisten välisestä solidaarisuudesta.

Salissa vetäydyin kauimmaiseen nurkkaan. En todellakaan ollut valmis näyttämään rautakangennotkeita liikkeitäni kenellekään. Ohjaaja kuitenkin teki harjoittelun helpoksi ja miellyttäväksi ensikertalaisellekin. Liikuntatarran tarkistusten jälkeen tunti eteni rauhallisesti verkkaisen musiikin soidessa. Ohjeistus oli selkeää ja eritasoiset liikkujat huomioitiin hyvin. Lähes jokaiselle venytykselle oli vaihtoehtoinen tapa jos fysiikka ei antanut myöten tai venytys ei tuntunut. Jälkimmäisestä minun kohdallani ei ollut pelkoa, sillä toimistotyöhön tottuneet lihakseni huusivat hoosiannaa jo alussa. Loppurentoutusten jälkeen olo oli lämmin ja kropassa surisi mukavasti. Loppujen lopuksi positiivisesta kokemuksesta jäi pieni kipinä, jota olen nyt vaalinut säännöllisen epäsäännöllisesti. Se on enemmän kuin aikoihin.

Ja muuten - jos olisin lukenut Ohjeet opiskelijalle - sivun huolella loppuun, olisin saanut kaiken tarvitsemani tiedon lukottomista ja lukollisista kaapeista, välineistä ja ilmoitustaulukäytännöstä. On se vaan todettava, että suutarin lapsella ei ole kenkiä.

Anna 

Viestintä- ja edunvalvontasihteeri

-