Taas sitä löytää itsensä täältä koululta kaikkien muiden
lähdettyä. Pistää vaan miettimään, miksi koulujuttuja ei tee samalla innolla
kuin näitä järjestöhommia. Ovatko valmistuminen ja työelämä liian kaukaisia
tavoitteita vai miksi sitä motivaatiota saa olla aina etsimässä? Epäilen etten
ole yksin tämän ongelman kanssa.
Sain viikonloppuna luetuksi Taivas+Helvetti nimisen kirjan
(suosittelen), joka kertoi suomalaisten yrittäjien tarinoita. Huomasin, että
moni kirjan yrittäjistä oli valmis uhraamaan oman terveytensä yrityksensä eteen.
Yritys oli heille intohimo ja usko siihen saattoi jopa sumentaa todellisuudentajun.
Oman luomuksen ja työn ollessa pelissä varmasti opiskelisikin kaiken tarpeellisen
mistä vain. Vaan mistä saada into opiskella asioita, jotka ovat vasta myöhemmin
hyödyllisiä? Nyt ainakin allekirjoittaneelle opiskelu maistuu suorittamiselta,
joka joskus kiinnostaa ja joskus ei.
Vastauksiksi esitetään yleensä tavoitteiden asettamista, palkitsemista
ja rutiinien rakentamista. Joillekin nämä toimivat paremmin, mutta itse ongelma
tuskin poistuu ikinä. Yksi yleinen lähestymistapa on tietenkin tehdä asiat
vasta kun on ”pakko”. Kysynkin vain,
onko se yhtään huonompi toimintatapa.
Eli eipä tälläkään kertaa mitään ihmelääkettä löytynyt ja
kamppailu jatkukoon. Odotan vain, että Tupac tulee mullekkin kertomaan, millon
on aika tehä duunii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti